No nyt on toodella hyvä olo. Päivällä olin vielä hyvällä tuulella, äikänkoe meni hyvin ja niin edelleen. Vähän aikaa (=pari, kolme tuntia) istuttuani koneella, tulin ajatelleeksi, että tarvitsen uuden harrastuksen. Olen aina pitänyt uimisesta ja ajattelin, että jos porukat voisivat hankkia minulle sellaisenhienonkortin uimahalliin.
Menin kysymään ja heti tuli tällasta kommenttia, että "Ensin käyt vaa'assa" ja "Alat ensin uimaan ja sitten katotaan". Myös tällasta muuta mukavaa, kuten "Nyt käyt vaa'assa ja sanot paljo painat. Oot varmasti lihonnu" ja "Kyllä sen näkee, että oot lihonnu". Kävi sitten niin, että poistuin nopeasti paikalta ja purskahdin itkuun. Tuntui niin pahalta, että omat vanhemmat sanovat minun olevan lihava. Joo, tiedän, olen ylipainoinen. Mutta luulisi äidin tietävän, kun on itsekin ylipainoinen, millaista on kun siitä huomautellaan. Tekee hyvää itsetunnolle, joka on muutenkin niin paskana. Tuntui siltä, että vaikka saan hyviä numeroita ja teen heidät ylpeäksi muutenkin, asia johon he tarttuvat, on painoni. Niin, niin, he ajattelevat parastani. Voisivat ajatella sitä vähän hienotunteisemmin, kiitos.

Mnah... Pitäisi varmaan mennä lukemaan mantsan kokeeseen. Se ei luojan kiitos ole huomenna (ainut kokeeton päivä tällä viikolla), vaan perjantaina. No, jos kohta. Kunhan on dataillut ja angstaillut tarpeeksi.

Ai niin, jotain hyvääkin! Keväällä on sellainen kiva Comenius-projektijuttu, jolloin meidän kouluumme tulee oppilaita ja opettajia muista maista viikon ajaksi. Heidät pitää tietenkin majoittaa, joten koulumme oppilaat toimivat isäntäperheinä ulkomaisille oppilaille ja opettajat tietysti opettajille. Ja minä pääsin!! Ainoana meidän luokalta, huahhaa, vaikka moni muukin haki. Siitä tulee niin ihanaa; pääseen tutustumaan vieraaseen kulttuuriin ja puhumaan englantia. Mahdollisesti saan vielä uuden ystävän. Aivan uusi syy odottaa toukokuuta.