Nyt en millään jaksa kirjottaa kirjakielellä. En vaan jaksa. Tunnen itteni niin kamalan teennäiseksi ja näin. Ihan outo olo taas. Tekis mieli poistaa tää blogi ja tehä uus, kun kauheen moni mun tuttu tietää tän osotteen. Ei sillä, etten mä luottais mun tuttuihin, jotka tän osotteen tietää, vaan täällä on niin paljon kaikkea. Ja välillä tuntuu, etten uskalla kirjottaa mitä oikeesti ajattelen. Vaikka se ei käsitteliskää mitään vakavampaa kuin päivän säätä tai Teräsbetonin finaalipaikkaa (jee, finaalissa ollaan!). Mutta välillä kaikki ottaa päähän, eikä sille voi mitää, ja on vaan pakko purkaa sitä johonkin.

Ja nyt mua pelottaa, etten saakaan äikästä kymppiä täysin persiilleen menneen pistarin takia. Oon tehny töitä sen eteen, ja se ois mulle tosi tärkeetä saaha se kymppi. Enkun kymppi on mulle tosin vielä tärkeempi, mut se on jo varma. Mutta tietysti mä hermoilen siitä. Koska mä oon mä. Vainoharhanen, outo, läski ja tekopyhä. Eiköhän aika moni niin ajattele. Ja kaikki noista on vielä totta. Just tänään taas kommentoin äitille sen rasistisuutta, ja tulin miettineeks, että mikä oikeus mulla on valittaa sille jostain tollasesta? Kyse on kuitenkin vaan mielipide-erosta, eikö nii? Mutta ei, enhän mä voi siitä hiljaa olla. Mä ja mun "oikeat" mielipiteet. Tosin rasismi on sellanen asia, josta voi olla eri mieltä, mutta kaikki ei oo oikeassa. Ja nyt meni vähän ohi, miten onnistuin kääntämään tän käsittelemään ihan ei asiaa, mitä oli tarkotus.

Mutta joo, oli tässä päivässä myös paljon hyvää. Koko päivä meni yhessä tukioppilashommassa, se oli joku kiitospäivä. Siellä oli ihan kivaa, pidettiin samassa paikassa kuin viimevuotinen kuoroleiri. Siellä oli ihan kivoja leikkejä ja askartelua, ja hyvää ruokaa. Harmi vaan, että meiän ryhmä oli niin apaattinen.

Apua, pitää mennä.