Title: Walk on water (saattaa vaihtua vielä)
Author: Kailey
Beta: rainna (olet loistava beta, kiitos!)
Rating: K-15, mutta ei todellakaan koko aikaa. Joitain kohtauksia saattaa olla tässä ratingissa, enimmäkseen lähentelee kuitenkin sitä K-13.
Warnings: SPOILAA Harry Potter ja kuoleman varjelukset-kirjaa. Jos et ole kirjaa lukenut, etkä halua spoilaantua, älä lue tästä eteenpäin. You have been warned.
Paring: Kelmit/OC, Lily/Severus, OC/OC, ym.
Genre: adventure, romance, angst, välillä fluffy. Kaikkea varmasti löytyy.
Disclaimer: Kaikki mitä ette tunnista olevan J.K.Rowlingin käsialaa, on minun. Tarinan tarkoituksena ei ole rikkoa tekijänoikeuksia, enkä saa tästä rahallista palkkiota. Kiitos.
Summary: Kelmien viides vuosi. Kelmit vasta opettelevat animaageiksi ja totuttelevat uusiin taitoihinsa (parempi versio summarysta tulossa).
A/N: Prologissa kieli on välillä aika tönkköä, tosin beta sai sitä huomattavasti paremmaksi. En siitä silti pidä, mutta tästä pitäisi kyllä parantua.

Walk on water

Prologi

"Älä mene veteen!"
Tyttö ei välittänyt varoituksesta, vaan kastoi ensin varpaansa varovasti veteen. Se tuntui lämpimältä, joten hän astui molemmilla jaloillaan rantaveteen ja nautti viileydestä, joka tuntui ihanalta niin kuumana kesäpäivänä. Kauempana rannalla vanhempi tyttö katseli huolestuneena sisartaan. Hiekalle levitetyllä pyyhkeellä makoileva hoikka tyttö oli sitonut olkapäille ulottuvat, ruskeat hiuksensa poninhännälle, ja nyt hän siristeli silmiään auringonvalossa tiiraillessaan vesirajaa.

"Sinä et osaa uida, eikä minulla ei ole aikaa pelastaa sinua!" hän huikkasi vedessä seisoskelevalle pikkusiskolleen leikillään. Hän sai vastaukseksi heleän naurun.
"En ole mikään vauva, Vanessa! Ja etkö sinä luvannut opettaa minut uimaan?"
"Lupasin, mutta nyt on liian kuuma", Vanessa virnisti, kääntyi laiskasti makaamaan vatsallaan ja kohottautui sitten nojaamaan käsiinsä.
"Ja siihen varmaan auttaa siellä auringossa löhöily!"

Vanessa hymyili itsekseen ja nautiskeli lämmöstä, joka leikitteli hänen päivettyneillä kasvoillaan. Hän loi vielä katseen siskoonsa, joka oli polviaan myöten vedessä. Kaipa reilu kymmenvuotias tyttö hetken ilman valvontaa selviäisi, Vanessa mietti itsekseen ja laski päänsä käsiensä väliin sulkien silmänsä. Jos hän ottaisi vain pienen hetken aurinkoa

Vanessa räpytteli silmiään ja yritti hahmottaa ympäristöään. Hän tajusi olevansa rannalla, hän oli ilmeisesti nukahtanut. Vanessa murahti itsekseen ja nousi ylös, puistellen hiekkaa mustasta uimapuvustaan, sillä hän oli unissaan kierähtänyt pyyhkeeltä. Samalla hän kuulosteli rannan ääniä. Kaikkialla oli oudon hiljaista, lähes aavemaista. Aurinkokin oli mennyt pilveen. Vanessa ymmärsi vasta silloin, ettei ollut nähnyt siskoaan hetkeen. Hän päätti moittia tätä siitä, ettei ollut herättänyt häntä.
Vanessa valmistautui kutsumaan sisartaan, mutta jo nopea vilkaisu kertoi hänelle, ettei rannalla ollut ketään muita kuin hän.

Vedenpinta oli tyyni, eikä ilmassa tuntunut tuulenvirettäkään, mutta Vanessan sisällä myrskysi. Hän käveli varovasti hiekalla. Hänen oli vaikea säilyttää tasapainonsa, sillä häntä huimasi. Mitä jos Madison oli lähtenyt kotiin? Vanessa mietti, mutta tiesi, ettei asia ollut niin. Sisko ei olisi jättänyt häntä yksin rannalle, kun kotiin oli matkaa.
"Madison!" Vanessa huusi niin kovaa kuin jaksoi. Huuto tuli kaikuna
takaisin, mutta ilman vastausta. Pakokauhu alkoi vallata hänet, hän yritti
rauhoittaa hengitystään.

Mitä jos Madison oli yrittänyt lähteä uimaan? Vanessa tunsi, miten hänen sisuksensa kääntyivät solmuun. Sisko ei osannut uida ja oli aina pelännyt vettä, eihän hän niin tyhmä voinut olla Mutta entä jos voisikin? Vanessan sydän takoi kurkussa hänen kävellessään upottavassa hiekassa lähemmäs paikkaa, jossa hän oli viimeksi Madisonin nähnyt.

Jos Vanessa oli äsken tuntenut olevansa kauhuissaan, se ei ollut mitään verrattuna tunteeseen, joka valtasi hänet, kun hän näki hahmon kelluvan vedessä, kasvot alaspäin ja raajat levällään. Sekunnin sadasosaksi Vanessa jähmettyi paikoilleen. Se ei voinut olla Madison. Se ei saanut olla Madison! Pian hän ikään kuin heräsi transsista, potkaisi sandaalit jalastaan ja ryntäsi veteen.

Pakokauhun vallassa Vanessa ui kovempaa kuin koskaan. Hänen katseensa oli nauliutunut vedessä kelluvaan tyttöön. Lopulta hän saavutti tämän ja tarttui sisartaan kainalon alta yrittäen saada tästä hyvän otteen ja pitää heidät samalla pinnalla potkien vettä raivokkaasti jaloillaan.

Vanessa lähti uimaan vaivalloisesti potkien jaloillaan vettä ja pitäen koko ajan kiinni Madisonista, joka oli veltto hänen otteessaan. Hän taisteli pitääkseen sisarensa pään pinnalla, vaikka hänen omaan suuhunsa joutui koko ajan vettä. Hän yski ja pärski ja rukoili jaksavansa rantaan asti, sillä hänen voimansa alkoivat hiipua.

Viimein Vanessan jalat saavuttivat pohjan ja hän alkoi vetää Madisonia mukanaan rannalle. Hän laski tytön varovasti hiekkaan. Tämä ei hengittänyt. Sisko oli pelottavan kalpea ja vaaleanruskeat hiukset näyttivät aavemaisilta levittäytyneinä hänen kasvojensa ympärille. Hailakansininen ja märkä kesämekko näytti kumman surulliselta verhotessaan Madisonin hoikkaa vartaloa.

Vanessa kumartui siskonsa ylle, kyyneleet valuivat hänen poskilleen. Hänellä
ei ollut taikasauvaa, vaikka ei hän sillä olisi osannut mitään tehdäkään siinä tilanteessa.

"Voi Maddy. Sinä et saa olla kuollut. Sinun piti tulla tänä vuonna mukaan
Tylypahkaan. Kiltti, älä ole kuollut! Hengitä!" Vanessa yritti painella tytön rintakehää, sillä oli kuullut jästien elvyttävän toisiaan niin. Mitään ei tapahtunut, Madison pysyi liikkumattomana.

"Saamari! Sinä et kuole minun käsiini!" Vanessa huusi itkun ja raivon sekaisella äänellä. Hän alkoi hakata nyrkeillään Madisonin rintakehää. Tyttö hytkyi velttona Vanessan iskujen voimasta. Vanessa tärisi, hänen oli kylmä, sisko teki kuolemaa hänen allaan eikä hän voinut sille mitään. Hän löi Madisonin rintakehää vielä kerran.

Äkkiä Madison värähti, veti syvään henkeä ja kavahti istumaan niin, että melkein löi vahingossa Vanessaa. Vanessa tuijotti hetken järkyttyneenä vettä yskivää siskoaan, kunnes hyökkäsi tämän kaulaan ja itki kovemmin kuin koskaan. Hän syleili tyttöä rajusti eikä tahtonut enää koskaan päästää irti. Madison joutui melkein itse lohduttamaan siskoaan, joka itki hysteerisesti hänen olkaansa vasten.

~*~

Kylmässä työhuoneessa oli pingottunut tunnelma. Tyttö istui kädet sylissään katsoen minne tahansa muualle kuin tummatukkaiseen, keski-ikäiseen mieheen, joka istui häntä vastapäätä. Hän vilkuili seinällä olevia diplomeja ja tauluja niitä kuitenkaan näkemättä.

"Olen todella pettynyt sinuun, Vanessa. "
Vanessa ei reagoinut mitenkään, tuijotti vain seiniä. Hän mietti hajamielisesti, että missään ei ollut yhtäkään kuvaa miehen perheenjäsenistä, vaikka tämä vietti suurimman osan ajastaan työhuoneessaan.
"Luotin sinuun ja sinä petit minut. Lupasit, ettei mitään sattuisi ja että
sinä osaisit pitää huolta siskostasi. Muistatko, Vanessa?" Vanessa ei
vieläkään sanonut mitään. "Vanessa?" Ääni oli nyt vaativampi ja Vanessa
sanoi hiljaa:
"Muistan, isä."
"Mitä siis tapahtui?"
Vanessa nosti viimein katseensa isäänsä, joka tuijotti häntä kiinteästi. Hän
oli aina pelännyt tuota katsetta, se sai hänet tuntemaan itsensä
epäonnistuneeksi, pettymykseksi. Vanessa yritti muistaa tilanteen, jolloin
noissa tummissa ja kylmissä silmissä olisi ollut ystävällinen ja välittävä
katse, siinä kuitenkaan onnistumatta. Lopulta hän vastasi: "Madison tahtoi
vilvoitella jalkojaan vedessä, kun oli niin kuuma. Minä yritin estää häntä,
mutta ei hän kuunnellut minua. Ajattelin, että hän osaisi huolehtia
itsestään hetken."
"Ja sitten?"
Vanessa tunsi kutistuvansa isänsä katseen alla. "A-ajattelin ottaa hetken aurinkoa ja sitten minä", hän veti henkeä, "nukahdin. "
"Nukahdit?" Herra Danielsin kasvoista oli vaikea tulkita mitään. Hän nousi ylös ja asteli ikkunalle, josta näkyi alas puutarhaan. Hän katseli hetken hyvin hoidettua nurmikkoa, kunnes kääntyi taas tyttäreensä päin. "Kuinka sinä voit nukahtaa, kun tiedät varsin hyvin, ettei siskosi osaa uida? Kuinka sinä voita antaa katseesi herpaantua hetkeksikään?"
"Olen pahoillani, isä", Vanessa kuiskasi hiljaa. Kyynel tipahti hänen poskelleen. Hän syytti itseään jo muutenkin, eikä olisi voinut uskoa, että hänen olonsa muuttuisi vielä pahemmaksi.
"Sinä olet pahoillasi. Pahoillasi", herra Daniels sanoi hieman kuiskausta kuuluvammalla äänellä. Mies asteli hiljalleen seisomaan pöytänsä taakse.
"Melkein annat sisaresi hukkua ja sinä olet pahoillasi!" Mies iski kätensä pöytään niin kovaa, että Vanessa hätkähti.
"En tarkoittanut - minä tein kaikkeni -"
"Enpä usko, että teit. Minusta tuntuu, että äitisikin olisi pettynyt sinuun."

Vanessan sisällä kuohahti raivo. Miten isä saattoi vetää hänen edesmenneen äitinsä tähän mukaan? Loukkaus soi tytön korvissa kuin mies olisi karjunut sen päin hänen naamaansa.
"Niin olisi", Vanessa sanoi hiljaa. "Mutta hän olisi myös antanut anteeksi."
"Ehkäpä niin. Sinä olet perinyt hänen heikon luonteensa -"
"Turpa kiinni!"
"Mitä sinä sanoit?"
"Käskin sinun pitää turpasi kiinni!" Vanessa huusi kurkku suorana. Hän oli noussut ylös, mutta ei ollut itse huomannut sitä. "Et loukkaa äitiä! Hän oli paikalla, hän lohdutti meitä - sinä istuit täällä ja leikit maailmanvaltiasta ja komentelit kaikkia. Ei ihme, että äiti lähti. "
"Sinä et puhu isällesi noin!" herra Daniels huusi. Hän näytti raivostuneelta ja Vanessan uhma alkoi hiipua ja jäädä pelon varjoon. Hän piti silti päänsä pystyssä.
"On sinun vikasi, että äiti lähti sinä iltana ja tuli tapetuksi", Vanessa kuiskasi tuijottaen isäänsä silmiin. Hän ei ehtinyt reagoida mitenkään, kun herra Danielsin käsi kohosi ja hän löi tytärtään kovaa poskelle. Tytön pää nytkähti sivulle iskun voimasta ja tummanruskeat hiukset heilahtivat hänen kasvoilleen. Vanessa painoi kätensä poskelleen osumakohtaan ja tuijotti isäänsä kauhuissaan. Hän tunsi kuumien kyynelten sumentavan silmänsä.
"Näetkö nyt, Vanessa? Sinä olet heikko", Aaron Daniels sanoi hiljaa, katsoen tytärtään suoraan silmiin.
"Sinä olet hirveä. Olen pahoillani siitä, että olet isäni", Vanessa sanoi särkyneellä äänellä. Hän mietti, kuinka hänen äitinsä oli rakastunut tuohon mieheen ja mennyt naimisiin tämän kanssa. Kun hän nyt katsoi isäänsä, hän näki vain elämäänsä pettyneen, katkeran miehen, joka ei ollut koskaan rakastanut lapsiaan. Tai vaimoaan.
"Sitä sinun ei tarvitse enää murehtia", Aaron sanoi hiljaa hymähtäen. Vanessa oli melkein näkevinään hymynkareen tämän suupielessä.
"Sinä et enää ole minun tyttäreni. Ole hyvä ja jätä minut yksin nyt."
Vanessan huulet vapisivat, kun hän nousi hitaasti ja lähti kävelemään poispäin taakseen katsomatta. Hän ei aikonut anella isäänsä rakastamaan tyttäriään, olemaan ylpeitä heistä tai olemaan kunnon isä. Tässä talossa se ei kerta kaikkiaan toiminut niin. Kun hän oli päässyt oven toiselle puolelle ja pamauttanut sen kiinni perässään, hän purskahti katkeraan itkuun.

Aaron Daniels seisoi yhä samassa paikassa ja katsoi sulkeutunutta ovea.
"Heikko", hän totesi hiljaa, ennen kuin istui työpöytänsä ääreen ja alkoi
selailla papereitaan.